Alkaessani opiskella saksofonin soittamista oli päämääränäni oppia paitsi soittamaan itse instrumenttia, niin myös ymmärtämään musiikin kieltä, toisin sanoen lukemaan ja soittamaan nuoteista ja ymmärtämään myös musiikin teoriaa, tai ainakin teorian perusteita.

Kun vihdoin sain "kesytettyä" Donna Leetä sen verran, että sain soitettua kappaleen läpi 110bpm tempolla ilman suurempia virheitä, ilmestyi päähäni lukko. Tai oikeammin, musta aukko. Olen viimeiset pari viikkoa harjoitellut sekä uusia kappaleita, että palannut Donnaan, mutta minua ovat enenevässä määrin riivanneet hämmentävät tuntemukset siitä, että en yhtäkkiä osaakaan enää lainkaan soittaa! Olin mielestäni jo hieman edistynyt nuotinluvussa -saatoin soittaa yksinkertaisempia kappaleita lähes primavistana- ja osasin käyttää sävellajia ja sointukulkua hyväkseni soolotessa, mutta parien viime jamien aikana olen tössinyt ihan hölmöillä tavoilla niin nuotinluvussa, kuin vanhojen jo opittujen kappaleiden nuottien avulla soittamisessa, sooloamisessa ja sävellajissa pysymisessäkin. Olen hämilläni, mitä helvettiä tapahtuu? Nuoruusiän dementiako tässä jo alkaa vaivata?

Musiikkia opiskellessani olen oppinut aimo läjän asioita itsestäni. Olen oppinut, että kehoni luonnollinen sykli vaikuttaa soittamiseen voimakkaammin kuin mielialojen vaihtelut; pystyn keskittymään soittamiseen silloinkin, kun maailma ympärillä kaatuu, ja itseasiassa skaalatreenit ja sormiharjoitukset ovat ihan parasta meditaatiota ja terapiaa. Olen oppinut, että aivoni toimivat eri päivinä ihan eri tavalla, ja että oppiminen itsessään on kummallinen, aaltoileva tai syklinen prosessi, jossa ennen jokaista nytkähdystä eteen- ja ylöspäin otetaan askelia taakse ja sivulle. Lisäksi olen oppinut koko joukon asioita itsestäni persoonana; jotkut kuvitelmat itsestäni ovat vahvistuneet, jotkut romuttuneet, ja olen toki matkan varrella muuttunutkin, esimerkiksi esiintyminen ei ole enää niin tärkeässä roolissa kuin muinoin, vaan jameissakin nautin eniten siitä, että voin kommunikoida muiden muusikoiden kanssa. Toki instrumenttivalinnallakin on edellämainitussa osansa; laulajana ihminen on framilla kokonaan, ja ihan itsenään, siinä missä saksofonin taakse on tavallaan hyvin helppoa piiloutua -joskin heikkoina hetkinä sitä onkin sitten tosi alasti, sillä virheitä ei ole peittämässä minkään rooliolennon velmuilu! Mutta yhtä kaikki, soittaessani ja harjoitellessani tunnen oloni ehjemmäksi ja enemmän itsekseni. Kliseisen kuuloista, tiedän, mutta minun kokemukseni siitä on todellinen.

Olen siis ilmeisesti joko dementoitumassa, tai matkalla uudelle levelille soittimeni kanssa, ja siitä viime viikkojen vaikeudet. Olisiko jopa niin, että itse asiassa olen jo uudella levelillä mutta aivoni eivät vielä ole ihan hoksanneet sitä, tai jokin muu pieni loksahdus puuttuu, enkä siksi osaa operoida uudessa tilassani täysillä ja minusta tuntuu, etten yhtäkkiä osaakaan enää mitään? Olen ollut tässä turhautumisen tilassa ennenkin, sillä erotuksella että tänään tiedän, ettei se jatku ikuisesti.

Noniin. Minä menen nyt, otan torven laukusta ja pidän vähän aikaa hauskaa ennen pimeän tuloa. Huomiseksi on suunnitteilla uusia kujeita koko rahan edestä! :)